Potilaspuhelin

Pintaliitoa.

2007-05-04T02:18:00+03:00

Tällä erää viimeinen työpäivä. Tosin nukuttua ei saa ensi yönäkään, koska olen ajatellut esitellä erittäin sivistyneitä juomatapojani lähimmässä kosmopoliitissa. Ja ihan luvan kanssa.

Nämä ulkoilukerrat ovat harvassa. Tosin ihan omasta tahdosta. Nyt on kuitenkin aika käydä työkaverin kanssa juoruamassa. Illalla siis asuntomme ikkunasta näkyy seinään päätään hakkaava mies ja nainen, joka heittelee vaatekaapin sisältöä ympäri makuuhuonetta ja itkeä pillittää. Koska ei löydä sopivia vaatteita.

Muutama kuukausi sitten piti lähteä baanalle. Asunnossamme toteutui juuri ylläoleva (kauhu)skenaario. Vartin ennen sovittua tapaamista peruin koko homman –kun ei ole päällepantavaa. Sitä kun on tottunut kökkimään hiekkalaatikolla tuulihousut jalassa ja kusettamaan koiraa lenkkareissa... Pitäisikö sitä laittaa housut, hame vai ihan jotkut legginsit? Matalat kengät? Korkeat kengät? Toppi? T-paita? Tunika? Ja kun vaatekaappi pursuaa ties minkälaista ja minkämallista asua. Ehkä se olisikin parempi kuin omistaisi vain yhden mahdollisuuden (kuten ne yhdet lenkkarit ja yhdet tuulihousut). Ei tarvitsisi miettiä. Ei tarvitsisi luulla miettivänsä. Ei tarvitsisi tehdä itsestään naurunalaista.

Tosin hiljalleen alan tuntea itseni jo omaksi itsekseni. Tottakai, kun keho alkaa muuttua taas sellaiseksi, jota se joskus olikin. No, ei ehkä aivan. Rintoja ei kukaan enää voi pelastaa. Aion hankkia itselleni ihania vaatteita, tajuttoman määrän kauniita vaatteita kun saavutan tavoitepainoni. Sitten voin taas tuskailla tuon elämää suuremman kysymyksen parissa "mitä mä laitan päälleni?".

Kriisi.

2007-05-03T05:45:00+03:00

Täällä sitä taas valvotaan. Olisi ehkä joskus myöhäisessä teini-iässä voinut miettiä ammatinvalintaa hiukan tarkemmin. Ammatti ei koskaan ole tuntunut omalle. Ei edes opiskeluaikoina. Opiskelu ja poissaoloilla loistaminen oli aikoinaan bravuurini... opiskelijanelämän minä osasin hyvin. Ei rahaa, mutta viinaa ja vieraita miehiä. Valmistuin hyvin arvosanoin, hikipinkoja paremmin. Kliseemäisesti kirjekurssilla sairaanhoitajaksi. Eipä sillä, minä olen saanut kokea tässä ammatissa tällä erityispuolella niin valtavasti, että ei tarvitse pieniä hätkähtää. Mutta. Minä en saa tästä enää mitään. Minua ei kiinnosta. Olen tiennyt yli kymmenen vuotta, että ihmiskohtalot -ainakin vieraitten- ovat minulle näissä piireissä aikalailla se ja sama. En minä osaa auttaa ja joskus en edes halua.

Edellisen äitiysloman ollessa kesken päätin vaihtaa alaa. Utopiaa alusta asti. Väänsin hakemuksen, olin innostunut, minut puhelinhaastateltiin... Mieskin tuki, vaikka tiesimme ettei kahden pikkulapsen äiti lähde maailmalle reissaamaan huonommalla palkalla. Tällä hetkellä vaihtoehtoinani ovat joko täydellinen kotirouvuus taikka kotirouvuus kera pitkäveteisten öitten. Ja koska raha ei kasva puussa, on valinta tottavie selvä.

Haluaisin niin kovasti vielä opiskella. Niin kovasti olla vielä hyvä jossakin. Mutta kun ei tässä iässä vielä tiedä, että mikä kiinnostaa. Totuus on se, että unelmieni aika on ohi. Ei tästä tilanteesta lähdetä maksavaan kouluun eikä reissaamaan ympäri maailmaa. Se vaatisi lottovoiton. Ja sitten en enää haluaisi.

Niin. Olisiko aika vaihtaa maata? Uusiin haasteisiin? Olisiko meistä vielä siihen? Siinä minulle olisi jotakin uutta. Samaa vanhaa erilailla. Unelmia, unelmia, unelmia...

Väsynyt.

2007-05-02T15:54:00+03:00

Istun yksin tässä sängyllä ja odotan. Olen juuri herännyt -pahalla tuulella. Työssäkäyvä kotiäiti. Odotan lapsia kotiin. Saisin vielä nukkua, mutta en osaa. Pitäisi kyllä. Alakerrassa odottaa tiskit; muutama hassu kahvikuppi, jotka näyttävät silmissäni mahtavalta tiskivuorelta. Asialle on pakko tehdä jotakin. Huomasin myös leikkiautojen olevan levällään. Miksi meillä ei mikään saa olla "väärässä" paikassa? Raivohullu pingottaja siirtelee koko päivän tavaroita paikasta toiseen. Ikäänkuin se tyytyväisyys siitä nousisi... Miesraukka kuulisi motkotusta, mutta onneksensa hän on töissä.

Odotan kyllä innolla lapsia kotiin, ikävöin niin. Tuota kahden pikkuhampaan hymyä ja täyden hammasrivistön virnettä. Kun lapset ovat kotona, toivon todennäköisesti, että nukkuma-aika koittaa pian. Vähän unta, paljon hommia. Yötyötä. Psykoterroria.

Toivoisin pystyväni antamaan niin paljon enemmän. Haluaisin sitä maankuulua laatuaikaa lasten kanssa -mitä se sitten lienee. Mutta minulla on aina tekemistä. Hajoan välillä päiviini, jolloin rutiinit hallitsevat aamusta iltaan. Ohjelma on selvillä. Päivästä toiseen. Viikosta viikkoon. Yritän kovasti olla kärsivällisempi. Välillä ehkä osaankin. Pelkään, että olen tehnyt niin paljon niin väärin. Rakastan lapsiani yli äyräiden. Mutta tuo pikkumies ei anna mitään takaisin. Mama on ruma sana -ollut aina. Papa. Papa. Papa. Olen mustasukkainen.

Alku.

2007-05-02T05:15:00+03:00

Tästä se lähtee. Ei ole humala, ei ole krapula. On vain tajuton univelka ja näännyttävä työ.

Tajusin tänään, että on opittava päästämään irti arjesta edes hetkeksi. Ei ihminen voi olla jatkuvasti valveilla, ei voi jatkuvasti olla rakkaittensa kanssa. Pitää antaa muun perheen mennä ja sillä aikaa ladata itse akkuja. Kyllä se Mies osaa pitää lapsista huolen. Miksi sen ymmärtäminen on välillä niin vaikeaa? Mama kai haluaa pitää perheidyllistää kynsin hampain kiinni ja viettää jokaisen hetken omiensa kanssa. Ei ole pakko. Olisi kaikille plussaa, jos välillä uskaltaisi jäädä yksin!

Voisi kysyä, että rakastanko? Rehellisesti sanottuna, en tiedä. Enkä oikeastaan edes halua tietää. Olen onnellinen. Hetkittäin. Se riittää. Olen kiintynyt, ehkä riippuvainenkin. Tarvitsen hetkeni -hullut hetkeni- jolloin heitän kananmunia, kenkiä, ihan mitä vaan mieheni perään... Perhe on paras, mutta myös pahin. Uhmaikäinen on toistaiseksi välttynyt kananmunasateelta. Olkoon se plussaa minulle.

Olen kasvamassa uudelleen naiseksi. Raskauskiloista on hävinnyt paljon. Vuoden alusta olen hoikistunut puolet tavoitteestani. Jäljellä ovat ketjupolttamisen lopettamisen korvaavat kilot. Ne lähtevät vielä, ennen pitkää. Kehonkuvani on muuttunut. Olen kantanut kaksi lasta -kuumeilen kroonisesti kolmannesta. Luulen olevani aikuinen nainen, tosin pieni ja vaatimaton. Mutta myös urhea.

Alku ontuaa. Tästä se lähtee. Matka blogimaailmaan. Kerstinin arki.

Sivupohja: Saaga.