Tästä se lähtee. Ei ole humala, ei ole krapula. On vain tajuton univelka ja näännyttävä työ.

Tajusin tänään, että on opittava päästämään irti arjesta edes hetkeksi. Ei ihminen voi olla jatkuvasti valveilla, ei voi jatkuvasti olla rakkaittensa kanssa. Pitää antaa muun perheen mennä ja sillä aikaa ladata itse akkuja. Kyllä se Mies osaa pitää lapsista huolen. Miksi sen ymmärtäminen on välillä niin vaikeaa? Mama kai haluaa pitää perheidyllistää kynsin hampain kiinni ja viettää jokaisen hetken omiensa kanssa. Ei ole pakko. Olisi kaikille plussaa, jos välillä uskaltaisi jäädä yksin!

Voisi kysyä, että rakastanko? Rehellisesti sanottuna, en tiedä. Enkä oikeastaan edes halua tietää. Olen onnellinen. Hetkittäin. Se riittää. Olen kiintynyt, ehkä riippuvainenkin. Tarvitsen hetkeni -hullut hetkeni- jolloin heitän kananmunia, kenkiä, ihan mitä vaan mieheni perään... Perhe on paras, mutta myös pahin. Uhmaikäinen on toistaiseksi välttynyt kananmunasateelta. Olkoon se plussaa minulle.

Olen kasvamassa uudelleen naiseksi. Raskauskiloista on hävinnyt paljon. Vuoden alusta olen hoikistunut puolet tavoitteestani. Jäljellä ovat ketjupolttamisen lopettamisen korvaavat kilot. Ne lähtevät vielä, ennen pitkää. Kehonkuvani on muuttunut. Olen kantanut kaksi lasta -kuumeilen kroonisesti kolmannesta. Luulen olevani aikuinen nainen, tosin pieni ja vaatimaton. Mutta myös urhea.

Alku ontuaa. Tästä se lähtee. Matka blogimaailmaan. Kerstinin arki.

Sivupohja: Saaga.