<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tällä erää viimeinen työpäivä. Tosin nukuttua ei saa ensi yönäkään, koska olen ajatellut esitellä erittäin sivistyneitä juomatapojani lähimmässä kosmopoliitissa. Ja ihan luvan kanssa. 

Nämä ulkoilukerrat ovat harvassa. Tosin ihan omasta tahdosta. Nyt on kuitenkin aika käydä työkaverin kanssa juoruamassa. Illalla siis asuntomme ikkunasta näkyy seinään päätään hakkaava mies ja nainen, joka heittelee vaatekaapin sisältöä ympäri makuuhuonetta ja itkeä pillittää. Koska ei löydä sopivia vaatteita. 

Muutama kuukausi sitten piti lähteä baanalle. Asunnossamme toteutui juuri ylläoleva (kauhu)skenaario. Vartin ennen sovittua tapaamista peruin koko homman –kun ei ole päällepantavaa. Sitä kun on tottunut kökkimään hiekkalaatikolla tuulihousut jalassa ja kusettamaan koiraa lenkkareissa... Pitäisikö sitä laittaa housut, hame vai ihan jotkut legginsit? Matalat kengät? Korkeat kengät? Toppi? T-paita? Tunika? Ja kun vaatekaappi pursuaa ties minkälaista ja minkämallista asua. Ehkä se olisikin parempi kuin omistaisi vain yhden mahdollisuuden (kuten ne yhdet lenkkarit ja yhdet tuulihousut). Ei tarvitsisi miettiä. Ei tarvitsisi luulla miettivänsä. Ei tarvitsisi tehdä itsestään naurunalaista.

Tosin hiljalleen alan tuntea itseni jo omaksi itsekseni. Tottakai, kun keho alkaa muuttua taas sellaiseksi, jota se joskus olikin. No, ei ehkä aivan. Rintoja ei kukaan enää voi pelastaa. Aion hankkia itselleni ihania vaatteita, tajuttoman määrän kauniita vaatteita kun saavutan tavoitepainoni. Sitten voin taas tuskailla tuon elämää suuremman kysymyksen parissa "mitä mä laitan päälleni?".