Istun yksin tässä sängyllä ja odotan. Olen juuri herännyt -pahalla tuulella. Työssäkäyvä kotiäiti. Odotan lapsia kotiin. Saisin vielä nukkua, mutta en osaa. Pitäisi kyllä. Alakerrassa odottaa tiskit; muutama hassu kahvikuppi, jotka näyttävät silmissäni mahtavalta tiskivuorelta. Asialle on pakko tehdä jotakin. Huomasin myös leikkiautojen olevan levällään. Miksi meillä ei mikään saa olla "väärässä" paikassa? Raivohullu pingottaja siirtelee koko päivän tavaroita paikasta toiseen. Ikäänkuin se tyytyväisyys siitä nousisi... Miesraukka kuulisi motkotusta, mutta onneksensa hän on töissä.

Odotan kyllä innolla lapsia kotiin, ikävöin niin. Tuota kahden pikkuhampaan hymyä ja täyden hammasrivistön virnettä. Kun lapset ovat kotona, toivon todennäköisesti, että nukkuma-aika koittaa pian. Vähän unta, paljon hommia. Yötyötä. Psykoterroria.

Toivoisin pystyväni antamaan niin paljon enemmän. Haluaisin sitä maankuulua laatuaikaa lasten kanssa -mitä se sitten lienee. Mutta minulla on aina tekemistä. Hajoan välillä päiviini, jolloin rutiinit hallitsevat aamusta iltaan. Ohjelma on selvillä. Päivästä toiseen. Viikosta viikkoon. Yritän kovasti olla kärsivällisempi. Välillä ehkä osaankin. Pelkään, että olen tehnyt niin paljon niin väärin. Rakastan lapsiani yli äyräiden. Mutta tuo pikkumies ei anna mitään takaisin. Mama on ruma sana -ollut aina. Papa. Papa. Papa. Olen mustasukkainen.